Ei ollut oikeasti mitään mustaa hevosta näyttelykehässä, vaan mustia skotteja lähinnä. Eli nyt olemme käyneet ensimmäistä kertaa koiranäyttelyssä. Tämä oli eka kerta minulle ja isännällekin, emme olleet edes käyneet katsomassa näyttelyjä aikaisemmin. Olisi ehkä kannattanut... No mutta, henkilökunta näyttelypaikalla oli hyvin avuliasta ja toiset koiranomistajat pääsääntöisesti mukavia. Ja toiset skottien omistajat vasta mukavia olivatkin. On jännää, miten yksi ainut yhdistävä tekijä tuo ihmiset lähelle toisiaan. Tämä yhteys ulottui melkein koko terrieriluokan läpi.

No mutta, Winston kilpaili siis pentuluokassa, ikää on kuitenkin vasta alle 8 kk. Muita pentuja ei tässä näyttelyssä sitten ollutkaan, mikä tietysti nauratti meitä kovasti. Ajateltiin että otetaan tämä sitten harjoittelun kannalta, kun tuskin siellä mitään meriittejä pennuille jaetaan, jos on vain yksi pentu. Tärkeintä olisi, että kaikilla on hauskaa. Ja suurimmalta osin kaikilla taisi ollakin! Pentu pyöri kuin hyrrä ja ärhenteli kaikille, kunnes oivalsi, että muut koirat eivät ole kiinnostuneita ja koiria tulee koko ajan lisää. Siihen loppui riehuminen. Riemu repesi valloilleen, kun toiset skotit ilmaantuivat paikalle, ja hauskaltahan se näytti! Kaikki näyttivät noin miljoona kertaa hienommilta kuin Winston, jonka keskentekoinen turkki hapsotti hieman ja parta ei millään pysynyt ojennuksessa. Onneksi tuttu trimmaaja auttoi tässä hieman.

Ja lopulta, pitkän pitkän odottelun jälkeen koitti se suuri hetki. Isäntä tarkasti, että numerolappu on paikallaan ja Winston kutsuttiin kehään. Hihitystä ja huokauksia kuului kehän laidoilta, kun ihmiset ihastelivat tätä lylleröä, mustanharmaata skottipentua joka niin ylväästi kävelee... Ja pysähtyy. Jollain ihmeellisellä keinolla isäntä sai lyllerön liikkeelle vain jotta pentu voisi jälleen pysähtyä. Tuomarin kasvoilla karehti hymy, isännän kasvoilla hikikarpalot. No, lopulta pentu suostui kävelemään tuomarin luokse mulkaistakseen tuomaria kulmainsa alta ja unohtaakseen tämän olemassaolon. Seuraavaksi seurasi maailman epäsymmetrisin ympyrä, joka sisälsi paljon pysähtelyä. Pöydälle päästyään pentu osoitti olevansa taitava tyyppi, eikä vikuroinut, vaan sieti käsittelyn hienosti. Vielä pienet kävelyt loppuun ja siinä se. Olin helpottunut, tästä selvittiin ja nyt koira tulee pois ja saamme arvion. Mutta ei. Kehätoimitsija kääntyy, hakee ruusukkeet ja kailottaa koiramme ansainneen luokkansa ensimmäisen kunniapalkinnon ja tulleen nimetyksi rotunsa parhaaksi pennuksi! Siinä meinasi kyynel vierähtää silmäkulmasta, niin ylpeä olin tästä saavutuksesta. Arvostelu oli oikein hyvä ja Winston sai kehuja "erittäin hyvistä mittasuhteista" ja "hyvin kaunisilmeisestä päästä". Huvitusta herätti se, että lanketissa luki myös "liikkuu ja esiintyy itsevarmasti". Tällä ehkä tarkoitettiin että siis silloin kun liikkuu...

Tästä ensimmäisestä, varsin menestyksekkäästä näyttelystä innostuneina aiomme nyt sitten lähteä kiikuttamaan koiraamme kaikissa lähialueen näyttelyissä. Luultavasti siihen asti, että huomaamme sen vievän rutosti bensaa ja aikaa. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin ja viikonloppu oli hauska. Pentua väsytti kamalasti kun kotiin päästiin, mutta tyytyväiseltä sekin vaikutti.