Winston tuli meille vuoden 2013 elokuun puolessa välissä. On hassua, että koira päätyi talouteemme, sillä meillä ei ole juurikaan aiempaa kokemusta koirista ja rotukin päätettiin vain alle puoli vuotta ennen Winstonin saapumista. Taloutemme isännän suvussa näitä skotteja on ollut ennenkin ja rotuominaisuudet sopivat mainiosti elämäntyyliimme. Tai niin luulimme, mutta siitäkin lisää hiukan myöhemmin. Minä sitten soitin kenneliin Kouvolassa ja päivän päätteeksi, kun sukujuuria oli puitu ja ihasteltu pentuja ja niiden luonteita puhelimitse, oli kaupat jo sovittu. Winston oli viimeinen koditon tästä pentueesta. Koiraa ei koskaan pitäisi ostaa näkemättä, sanotaan, ja olen samaa mieltä. Mutta myönnettäköön, että kasvattaja kertoi hyvin avoimesti millainen riiviö tämä pahnanpohjimmainen on. Vilkas ja vaatii tekemistä, riehuu ja repii lahkeita. Toki minä onnesta huumaantuneena sanoin, että eikös pentu ole terve kun se leikkii! Ja näinhän se on. Ei tullut mieleenikään, että tässä kaverissa saattaisi olla meille ehkä liikaakin tervettä pentua.

Pari viikkoa jouduimme odottelemaan, että pääsisimme pikkuista hakemaan, mutta aika meni kuin siivillä pentutarvikkeita ostellen. Lopulta koitti päivä, kun lähdimme pitkälle ajomatkalle kohti Kouvolaa. Jännitys oli suuri, kun lopulta pääsimme kennelin pihaan. Ja kun sain sekopäisen pennun lopulta suliini, se puri ja raapi naamani naarmuille. Se oli heti kaivautunut sydämeeni.

Tällainen isonenäinen karvanaama sieltä siis tuli. Winston osoitti jo ensimmäisinä päivinään kanssamme, että se todellakin oli maineensa veroinen kammottava hirviö. Hetkittäin jopa mietin, onko sillä korvien välissä yhtä ainutta toimivaa aivosolua, kun se noin käyttäytyy. Se puri ja repi meitä, möykkäsi ja mesosi minkä ehti. Haukkua se ei viitsinyt, mutta muut äänet tulivat ulos ilman mitään ongelmia. Mutta eihän sitä kukaan, ei kukaan voinut vastustaa. Se osasi olla myös hellä ja ihana pentu, joka nukahti syliin ja rummutti takajalallaan kun sitä oikeasta paikasta rapsutti. Kun sitä kutitti rinnuksista, se kutitti etuhampaillaan takaisin. Nyt, kun pienet maitohampaat ovat jo vaihtuneet, ei tämä toiminta tunnu enää ihan niin kevyeltä kutitukselta, mutta...

 

Skottimaiset luonteenpiirteet alkoivat tulla esiin hyvin nopeasti. Paikallaan istuksiminen, ihmisten huomiotta jättäminen ja asioiden tuhoaminen olivat arkipäivää. Parhaaseen omena-aikaan se auttoi meitä keräämään omenoita, tuloksena oli kasa puoliksi nakerrettuja omppuja ja paljon omenasilppua. Tämä tuhoaminen vain enteili tulevaisuuden tuskia ja hampaiden vaihtumista. Nakertelu onneksi rajoittui lähes kokonaan koiran omiin leluihin, mitä nyt lipaston nupit ja pyykkikori saivat kyytiä.

Nyt, kun Winstonilla on ikää jo kunnioitettavat 5 kuukautta, on elämä jo aika erilaista kuin loppukesän lämmössä. Lenkkeily on tuskallista, hirveää suoraan sanottuna! Eläin päättää istahtaa aloilleen keskellä katua, eikä suostu pytkähtämäänkään, ja juuri kun aiot ottaa sen syliin kantaaksesi eteenpäin, se sykähtää liikkeelle lehden, koiran, ihmisen tai ei minkään perässä. Winstonin mielestä maailman parahaiden asioiden top kolmoseen menevät mummot, lapset ja toiset koirat. Näitä väistellessä se aika hyvin meneekin ulkona, sillä jos johonkin edellämainituista törmätään, ei liikkeelle päästä taaskaan lähes puoleen tuntiin. Syynä yleensä leikkivä lapsi, koira tai mummo. Kyllä, Winston saa mummitkin leikkimään.

Nyt Winstonin kanssa voi kuitenkin kulkea (tai no, istua...) ylpeänä, sillä ensimmäinen trimmaus on suoritettu! Trimmaus sujui ilman suuria kommelluksia ja trimmaajakin kehui riiviön käytöstä, sillä alkukitinän jälkeen se kesti kaikki toimenpiteet kuin mies konsanaan. Ja tulos oli kyllä se mukainenkin!

 

 

Trimmaaja kehui herran ulkomuotoa siihen malliin, että tulevaisuudessa Winstonin saattaa myös tavata näyttelykenttien keskeltä istua jököttämästä tavalliseen tapaansa. Se on varmasti helppo tunnistaa.

 

Winston toivottelee hyvää syksyä kaikille!