lauantai, 25. huhtikuu 2015

Kaivellaanpa blogia naftaliinista

Vuoden päivät meni ilman uusia postauksia, oho! Blogin kirjoittaminen "vähän" jäi, kun viime keväänä terrieriterroristin emäntä teloi itsensä ratsastusonnettomuudessa. Lupaan kertoa jatkossa useammin koiruuden kuulumisia!

Winston voi hyvin, lähdetään siitä. Herra W on ollut aina aika luikeroinen kaveri, eikä siihen ole tarttunut sitä skotille toivottavaa massaa. Tämä johtuu varmaankin paljolti siitä, että Winstonin lenkkeilytottumukset ovat vähintäänkin kyseenalaiset, mikä johti siihen, ettei Winston fiksuna kaverina sitten syönytkään kovinkaan paljon. Tai näin oli tähän viikkoon saakka. On hiukan hankala repiä huumoria siitä, kun koira systeemaattisesti haluaa mennä eri suuntaan kuin taluttaja tai räjähtää vastaantulevia koiria nähdessään sellaiseen huutoon ja rähinään, että korvissa soi. Taitaa olla isäntäväessä sama vika kuin koirassakin (vaikka skottihan on lähtökohtaisesti täydellinen): jääräpäisyys. Pitkään tässä tätä molemminpuolista temputtelua tuli katseltua, ennenkuin käännyimme kouluttajan puoleen.

En minä ollut tajunnut, etten todellakaan ole ollut Winstonille se kaikkein paras lenkkikaveri. Olin keskittynyt vain siihen, että miten saan koiran kulkemaan eteenpäin, enkä siihen, miten itse kuljen. Hartiat lysyssä, mieli maassa toivoen, että jospa tuo diktaattori suostuisi seuraamaan minua. Koulutus muutti ajatusmaailmaani sen verran, että kuljemme nyt tämän koiramaailman kuninkaallisen kanssa rinnakkain, päät pystyssä valmiina valloittamaan maailman! Välillä pysähdymme ihailemaan valtakuntaamme ja syömään nakinpalasia. Kun vastaan tulee toinen koira, emme välitä siitä. Syy siihen, että hänen majesteettinsa Winston haukkui muut koirat lyttyyn oli siinä, ettei se tiennyt mitä ohituksissa pitäisi tehdä. Jos herraa alkaa nykyään vastaantuleva koira hermostuttaa, nykäisen hieman hihnasta ja siinä se. Näinhän olin tehnyt aiemminkin, mutta mielessäni olin jo valmistautunut pitälemään koiraa kaksin käsin kiinni, ettei se esimerkiksi söisi vastaantulevaa saksanpaimenkoiraa, ja tilanne päättyi yleensä siihen, että todellakin pitelin tätä raivostunutta skottia kiinni kaikin voimin.

Jatkamme harjoituksia Skotlannin kuninkaan kanssa. Naapuritalon koiranomistajien ilmeet ovat toki jatkossakin näkemisen arvoiset, he kun ovat tottuneet karjahtelevaan mustaan koiraan ja nyt he saavat kohdata hillityn aristokraatin.

Ensi kerralla lupaan laittaa myös kuvia kohta kaksi vuotta täyttävästä Skotlannin kuninkaasta!

perjantai, 21. maaliskuu 2014

Miksi skotti? - Koska Skotti!

Paikkakunnallamme on muutamia muitakin skotteja Winstonin lisäksi. Näistä ollaan tavattu kaksi herraa, toinen eteläkaupungista ja toinen pohjoisesta. Molemmat aiheuttivat Winstonissa äärimmäistä rotuylpeyttä ja hallitsemattomia riemunpurkauksia. Näiden lisäksi naapurissa asuu pari jättiläisserkkua, skotlannin hirvikoiria nimittäin. Nämä lempeät jättiläiset saivat osakseen järkyttävää räksytystä, kunnes pyysin niiden omistajalta, että saisimme tulla katsomaan. Yhteinen sävel löytyi koirilta samoin tein ja räksytys väheni huomattavasti. Tästä voidaan päätellä, että kyllä skotti toisen aina tuntee.

Moni on kuitenkin ihmetellyt Winstonia, kun se töpsöttää pitkin katuja parta ojossa ja häntä kohti taivasta ja se on saanut osakseen valtaisat määrät rapsutuksia ja ihailevia huokauksia. Moni on myös kysynyt, miten ihmeessä päädyimme skottiin. Silloin tällöin kysyn sitä itseltänikin. Tarina alkaa itseasiassa aika kaukaa. Mieheni suvussa on nimittäin ollut skotteja ennenkin, mutta sinä aikana, kun minä olen tässä suvussa ollut, ei skottejakaan ole ollut. Kun kerroimme pentuaikeistamme, kertoivat appivanhempani minulle, että suvussa on ollut opettajattaria, joilla oli skotteja ja hauskaa tästä tekee se, että minustakin tulee opettaja! Tämän lisäksi mieheni isosedälläkin oli skotti, Ernesti nimeltään. Ernestin isäntä oli tehnyt kaisloista mökkirantaan suuren skotti"patsaan". Tämä patsas, tai se mitä siitä on jäljellä, seisoo yhä rannassa, itsepäisenä ja järkkymättä. On Ernestistä myös kipsipatsas, joka piti pelastaa lattialta uunin päälle, pois Winstonin piikkimäisten pentuhampaiden ulottuvilta. Ja kun Winston tuli meille, saimme kasvattajalta kopion eräästä muistokirjoituksesta vuoden -83 Skotti-lehdestä.

IMG_7240-normal.jpg

Historian havinaahan tämä on, sitä juuri. Muistokirjoituksen on kirjoittanut Anja Hirki, jota muistettiin tuoreimmassa Skotti-lehdessä.

Rodun valinta tapahtui kuitenkin aika arkisesti, ilman minkäänlaisia sukuvelvoitteita. Olimme jo kauan harkinneet koiran ottamista mukaan elämäämme ja "harjoittelimme" toimimalla tuttavien koirien hotelli hemmotuksena. Pitkään ajattelimmekin, että hankimme lapinkoiran. Tämän jälkeen ajatukset kääntyivät pienempiin koirarotuihin ja hetken aikaa unelmoin basenjista ja ranskanbulldogista. Kunnes yhtenä aamuna kahvia juodessani päähäni pälkähti skotlanninterrieri. Otin selvää rodusta ja siinä se päätös varmaan tuli tehtyä. Mieheni kömpiessä ulos makuuhuoneesta, tokaisin hänelle, että mitäs jos meille tulisikin skotti. Mieheni on aina suhtautunut eläinhaaveisiini hieman varauksella, mutta nyt kävi toisin. Sattumoisin kaikki, mitä kerrottiin skotin itsenäisyydestä, sopeutuvaisuudesta ja suuresta luonteesta sopivat meidän elämäntyyliimme täydellisesti.

Kesällä -13 tanssittiin minun ja mieheni häitä. Häälahjaksi olimme pyytäneet esimerkiksi tukea häämatkan kustannuksiin. Todellisuudessa pyysimme tukea siihen, että Winston voisi tulla kotiin. Nyt vitsailemmekin, että meidän häämatkamme alkoi elokuussa, kun Winston saapui ja matkalla ollaan vielä toivottavasti pitkään!

Kaikkea tätä en kysyjille kerro. Rotuvalinnasta kyseltäessä vastaan vain, että tämä sattuu olemaan meille juuri sopiva koira.

Skotti on hellä...

IMG_7187-normal.jpg

 

Skotti on huumorintajuinen...

IMG_7169-normal.jpg

 

Skotti on itsepäinen...

IMG_7148-normal.jpg

 

Mutta mikä tärkeintä...

IMG_7200-normal.jpg

Skotti on Skotti.

maanantai, 17. maaliskuu 2014

Kevät toi, kevät toi...

Monelle tutussa laulussa lauletaan, kuinka niin paljon on kärsitty, kyyneliä vuodatettu ja lemmitty. Monelle koiranomistajalle lienee tämä laulun tilanne tutut, etenkin näin keväisin. Nartuillahan voi olla juoksuaika vaikka milloin, mutta jotenkin ihmeellisesti sattuu niin, että puolet pitäjän tyttökoirista on juuri keväisin pentujentekomielellä. Olenkin tainnut mainita, että skottimme on meille ensimmäinen koira ja moni asia tulee meille yllätyksenä. Ja niin tulee kyllä koirallekin, ikää sillä on nyt yhdeksän kuukautta. Kriittinen ikä, sanotaan. Uhmaikä, sanotaan. Paneskeluikä, sanon minä.

Kyynelien vuodatus ja itku alkoi sinä kohtalokkaana päivänä, kun nuori herra tapasi ensi kertaa kiimaisen nartun. Kyseinen tyttönen oli kyllä asianmukaisesti suojautunut, mutta ei siltä yritystä puuttunut. Meidän nuori poitsumme ei tajunnut mitään, kun epätoivoinen narttu peruutteli koiraamme kohti minkä ehti. Winston lähinnä ihmetteli tilannetta ja olisi halunnut leikkiä, ihan niinkuin aina ennenkin. Tilanne muuttui kotona tyystin. Ilmeisesti koiramme on hiukan sellainen jälkijunan kyytiläinen, sillä ajatus siitä, että narttujen kanssa voisi tehdä muutakin kuin leikkiä syttyi sen aivoihin vasta kun narttuja ei ollut mailla halmeilla. Sekunneissa ennen sisätiloissa niin hiljainen pentumme muuttui ulvovaksi epätoivon ja ikävän ruumiillistumaksi. Epätoivo aiheutti myös sen, että tähän asti vain nukkumistarkoituksiin käytetty peti, jonka ostimme Winstonille kun se oli pikuuruinen, on ottanut hirveästi osumaa. Se on nyt sekä aggressionpurkuun tarkoitettu pehmolelu, sekä lemmekkäiden liikkeiden vastaanottaja. Summa summarum, nyt se on palasina.

Ulvontaa kesti joitakin päiviä ja näiden päivien aikana myös naapurit kertoivat saaneensa osansa koiramme ikävästä. Kun olin poissa kotoa, oli pentu yksinäisyydessään ulvonut ja uikuttanut naapureiden kiusaksi. Onneksi Winston on koko kerrostalon lemmikki ja kaikki pitävät siitä. Naapurit lähinnä nauroivat ja surkuttelivat lemmenkipeän koiran kovaa elämää. No, onneksi ulvonta on nyt jo hävinnyt asunnostamme ja koira lähestulkoon oma itsensä. Ilmeisesti naapurusto alkaa olla hormoneista vapaata vyöhykettä.

SAM_7037-normal.jpg

Pelkkää lemmentäyteistä elämää ei täällä kuitenkaan olla voitu viettää. Winstonilla on ollut paljon toistuvia silmätulehduksia, jotka ovat ihmetyttäneet meitä paljon. Aiemmin syksyllä saimmekin lääkäriltä silmätippoja vaivaan, mutta nekin tuli käytettyä loppuun. Samalla ajateltiin tarkistaa Winstonin korvat, sillä niissä on jo pidemmän aikaa ollut hiivatulehduksen näköistä ihottumaa. Syynä molempiin oireisiin oli korvatulehdus. Ilmeisesti tulehdus oli vaivannut koiraa jo pidemmän aikaa, sillä lääkäri epäili, että sekä ihottuma, että silmäoireet liittyvät korvatulehdukseen. Tähän saimme silmätippoja, korvatippoja ja koiran takamuksiin iskettiin kortisonipiikki. "Yllättäen" oireet hävisivät jo muutamassa päivässä. Olin aiemmin epäillyt jopa allergiaa korvaoireiden taustaksi, mutta nyt kun kuuristakin alkaa olla jo aikaa, eivätkä oireet ole palanneet, alkaa huoli jo helpottaa.

Vaan ei se sairastelu siihen kuitenkaan loppunut. Eräänä päivänä ihmettelin, kun Winston vinkui jatkuvasti ulos, vaikka oli vasta käynyt. Itsehän olin juuri keskittynyt laiskottelemaan oikein olan takaa, niin ei paljon ulkona hyppääminen napannut. Vinkuminen kuitenkin vain jatkui ja jatkui, joten lopulta oli pakko nousta ja lähteä. Sillä sekunnilla kun pääsimme ovesta ulos, räjäytti Winston takapuolestaan kuvottavan hajuisen ripulin pitkin hankea. Muutaman sadan metrin päästä tätä seurasi lisää. Minä tietysti huolestuin kamalasti ja olisin kiikuttanut koiran samoin tein lekuriin, mutta onneksi perheemme harkitsevaisin jäsen ehdotti odottamaan vielä. Ilta sujui hyvin, annoimme Winstonille aivan vähän ruokaa ja paljon vettä ja saman tien piti jo joutua ulos, että koira sai itsensä tyhjennettyä. Yöllä ei edes ehditty ulos. Tästä seurasi useiden päivien mittainen riisi-raejuusto-kuuri, joka korjasi tilanteen. Ja ilmeisesti myös koiran ruokahalun, trimmaaja olikin jo laittanut terveisiä, että Winston on liian laiha ja nyt pitäisi ryhtyä lihotuskuurille. Tämä vatsataudin jälkeen ruoka on pojalle maistunut paremmin kuin ennen, mikäli jotain hyvää pitää tästä löytää.

Meidän keväämme jatkuu harjoitellen näyttelyitä varten, sillä niitä on tulossa meillä päin yllättävänkin paljon! Mihinkään pitkälle emme viitsi lähteä, mutta skottien erikoisnäyttely kesällä on kyllä mielessä. Kehäharjoittelun lisäksi opiskelemme zen-meininkiä ohitustilanteissa. Edistymistä ei ole vielä havaittavissa.

Kevään odotusta kaikille!

maanantai, 3. helmikuu 2014

Näyttelykehän musta hevonen

Ei ollut oikeasti mitään mustaa hevosta näyttelykehässä, vaan mustia skotteja lähinnä. Eli nyt olemme käyneet ensimmäistä kertaa koiranäyttelyssä. Tämä oli eka kerta minulle ja isännällekin, emme olleet edes käyneet katsomassa näyttelyjä aikaisemmin. Olisi ehkä kannattanut... No mutta, henkilökunta näyttelypaikalla oli hyvin avuliasta ja toiset koiranomistajat pääsääntöisesti mukavia. Ja toiset skottien omistajat vasta mukavia olivatkin. On jännää, miten yksi ainut yhdistävä tekijä tuo ihmiset lähelle toisiaan. Tämä yhteys ulottui melkein koko terrieriluokan läpi.

No mutta, Winston kilpaili siis pentuluokassa, ikää on kuitenkin vasta alle 8 kk. Muita pentuja ei tässä näyttelyssä sitten ollutkaan, mikä tietysti nauratti meitä kovasti. Ajateltiin että otetaan tämä sitten harjoittelun kannalta, kun tuskin siellä mitään meriittejä pennuille jaetaan, jos on vain yksi pentu. Tärkeintä olisi, että kaikilla on hauskaa. Ja suurimmalta osin kaikilla taisi ollakin! Pentu pyöri kuin hyrrä ja ärhenteli kaikille, kunnes oivalsi, että muut koirat eivät ole kiinnostuneita ja koiria tulee koko ajan lisää. Siihen loppui riehuminen. Riemu repesi valloilleen, kun toiset skotit ilmaantuivat paikalle, ja hauskaltahan se näytti! Kaikki näyttivät noin miljoona kertaa hienommilta kuin Winston, jonka keskentekoinen turkki hapsotti hieman ja parta ei millään pysynyt ojennuksessa. Onneksi tuttu trimmaaja auttoi tässä hieman.

Ja lopulta, pitkän pitkän odottelun jälkeen koitti se suuri hetki. Isäntä tarkasti, että numerolappu on paikallaan ja Winston kutsuttiin kehään. Hihitystä ja huokauksia kuului kehän laidoilta, kun ihmiset ihastelivat tätä lylleröä, mustanharmaata skottipentua joka niin ylväästi kävelee... Ja pysähtyy. Jollain ihmeellisellä keinolla isäntä sai lyllerön liikkeelle vain jotta pentu voisi jälleen pysähtyä. Tuomarin kasvoilla karehti hymy, isännän kasvoilla hikikarpalot. No, lopulta pentu suostui kävelemään tuomarin luokse mulkaistakseen tuomaria kulmainsa alta ja unohtaakseen tämän olemassaolon. Seuraavaksi seurasi maailman epäsymmetrisin ympyrä, joka sisälsi paljon pysähtelyä. Pöydälle päästyään pentu osoitti olevansa taitava tyyppi, eikä vikuroinut, vaan sieti käsittelyn hienosti. Vielä pienet kävelyt loppuun ja siinä se. Olin helpottunut, tästä selvittiin ja nyt koira tulee pois ja saamme arvion. Mutta ei. Kehätoimitsija kääntyy, hakee ruusukkeet ja kailottaa koiramme ansainneen luokkansa ensimmäisen kunniapalkinnon ja tulleen nimetyksi rotunsa parhaaksi pennuksi! Siinä meinasi kyynel vierähtää silmäkulmasta, niin ylpeä olin tästä saavutuksesta. Arvostelu oli oikein hyvä ja Winston sai kehuja "erittäin hyvistä mittasuhteista" ja "hyvin kaunisilmeisestä päästä". Huvitusta herätti se, että lanketissa luki myös "liikkuu ja esiintyy itsevarmasti". Tällä ehkä tarkoitettiin että siis silloin kun liikkuu...

Tästä ensimmäisestä, varsin menestyksekkäästä näyttelystä innostuneina aiomme nyt sitten lähteä kiikuttamaan koiraamme kaikissa lähialueen näyttelyissä. Luultavasti siihen asti, että huomaamme sen vievän rutosti bensaa ja aikaa. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin ja viikonloppu oli hauska. Pentua väsytti kamalasti kun kotiin päästiin, mutta tyytyväiseltä sekin vaikutti.

Winston%20ja%20pokaali-normal.jpg

lauantai, 4. tammikuu 2014

Ennenaikainen harmaantuminen

Pikku skottimme rekisteritodistuksessa lukee Winstonin värin kohdalla musta. Kauppakirjassa kuitenkin lukee musta/brindle. Näihin päiviin asti olen uskonut värin todellakin olevan musta, lukuunottamatta harmaata partaa ja pieniä harmaita kohtia hännässä, kaulassa ja etujaloissa. Ihmettely alkoi juuri ennen edellistä trimmausta. Huomasimme koiran selkään tulleen useita lähes valkoisia, harmaita karvoja. Isäntä kuitenkin sanoi että muillakin skoteilla on yksittäisiä harmaita karvoja, ja ajattelin itsekin, että karvat varmaan trimmatessa lähtevät pois. Toisin kävi. Kasvattaja tämän taisi tietää jo aikoja sitten.

Kysyin trimmaajalta asiasta, että onko tämä yleistä ja ohimenevääkin kenties. Trimmaaja kertoi tämän olevan kyllä yleistä, mutta ohimenevää se ei ole. Tuloksen näkee kuitenkin kokonaisuudessaan vasta paljon myöhemmin, mutta koira tulee kuitenkin olemaan kutakuinkin mustan ja harmaan suloinen sekoitelma. Kun trimmaaja nyppi turkkia, totuus todellakin alkoi käydä ilmi. Yhä enemmän harmaita karvoja tuli näkyviin. Trimmauksesta alkaa nyt olla jo aikaa ja väri on jo kehittynyt. Tämä harmaantuminen johti pieneen väärinkäsitykseenkin koirapuistossa. Eräs rouva puistossa kehui Winstonia oikein reippaaksi pikku ukkeliksi jolla vielä riittää virtaa. Sanoin että juu, ikää on kohta seitsemän kuukautta, eli virtaa kyllä olisi vaikka kuinka. Siinä sitä sitten päiviteltiin tätä pikkuvanhaa pentuamme ja ihasteltiin väriä.

IMG_20140104_162034-normal.jpg

Kuva on "hieman" huono, sillä harmaantumisestaan huolimatta Winston ei tosiaan käyttäydy vanhuuden tuoman arvokkuuden mukaisesti vaan pyörii edelleen kuin hyrrä, etenkin kuvaustilanteissa. Tässä kuitenkin näkyy hieman selän väritys ja lavan seudun muutos. Turkki on muutenkin kehittynyt hienosti, pitkät helmakarvatkin ovat kasvaneet hyvää vauhtia. Ulkomuodon muuttuminen aikuisempaan suuntaan antaa hieman toivoa muustakin kuin häpeästä näyttelyissä. Winston on nyt ilmoitettu sen ensimmäiseen näyttelyyn, tosin odotukset eivät ole korkealla. Toivon kovasti, että hihnassa kulkeminen vauhdittuisi sen verran, että selviäisimme näyttelykehässä edes johonkin suuntaan. Tavoitteet ovat samalla tasolla odotusten kanssa, käytännössä ajatuksena on mennä katsomaan ja kokeilemaan. Tuomarina näyttelyssä taitaa toimia Winstonin isän kasvattaja, ja olisi hauskaa näyttää hänelle millaisia pentuja hänen kasvattinsa on saanut aikaan.

IMG_20140104_161728-normal.jpg

Tämä toinen kuva yrittää selvästi esitellä Winstonin partaa, josta olen erityisen ylpeä. Muutoin koiramme ei harjaamisesta tai turkin selvittelystä pidä, mutta partakarvoja saa kammata vaikka kuinka. Tämän opetteleminen aloitettiin kun Winston oli aivan pikkuinen, ehkäpä se juuri siksi siitä pitääkin. Takkujen selvittely jäi silloin aina myöhemmäksi, eli nyt maksamme laiskuudesta silloin.

Vuoden vaihtuminen meni Winstonin osalta hyvin rauhallisesti. Paljon on saanut kuulla rakettien pauketta pelkäävistä eläimistä ja on näilläkin seuduilla monta katoamisilmoitusta laitettu eteenpäin, kun koirat ja kissat eivät olekaan kestäneet jännitystä. Winston vietti vuoden vaihtumista vanhempieni luona maalla. Tämä siksi, että ajattelimme paukkeen olevan vähäisempää siellä. Tänä vuonna kävi kuitenkin toisin. Naapurit ampuivatkin yllättävän paljon paukkuja ja äänet kuuluivat vänhempieni luokse selvästi. Winston oli kuitenkin vain katsellut välähdyksiä ikkunasta, tuhahtanut ja mennyt nukkumaan. Jalat sillä on maassa, vaikka pää joskus huitelisikin pilvissä asti.

Nyt toivotammekin oikein hyvää vuotta 2014 kaikille ja lähdemme opiskelemaan sitä hihnassa kulkemisen jaloa taitoa lumettomille kaduille.